Ajatuksen juoksu ja komp(au!)stelu os. 4Elämisen sietämättömästä keveydestä ja sen puutteesta.
Heipä hei turskaseni. Mayhem pauhaa ja minä poika se teille uutta ihmeteltävää yritän suoltaa.
Olimme tuossa Morbid Savouringin kanssa minikiertueella sektorilla Hellsinki/Turku. Oli kerrassaan vekkulia huomata, että vaikka itse on joskus ollut aivan yhtä black-henkinen kuin pääosa yleisöstämme, niin enää ei oikein tuntenut kuuluvansa joukkoon. Minä poika se kiltti päällä vaan hyppelin. Keikat meni kivasti, joskin Factoryssa ilmainen olut teki tepposet ja humalatila oli kiitettävän runsas. Kiitoksia kaikille kesäillasta nauttineille, jotka meidät sattuivat näkemään.
Mutta asiaan…
Ihmisimieli on kerrassaan kiinnostava kapine. Sitä tuppaa olemaan kerrassaan luova silloin, kun vituttaa ja kaikki menee päin helvettiä kuin Dante krapulassa. Sitten, kun arvon kolumnistillanne on näitä iloinen vihannes -päiviä, niin koko hommasta ei tule mittään. Toisin sanoen talven voisi standardisoida ja onnellisuuden kieltää laissa. Hevimiehilläkin olisi kivaa, kun koko ajan olisi vittujoulu-olo.
Ihmisen pohjimmainen pyrkimys on jo valmiiksi siihen suuntaan. Jos asiat menevät aivan todella hyvin, eikä ole huolen häivää mitättömällä kuolemaan suuntaavalla taipaleellamme, niin pitää oikein väenvängällä kehittää itselleen kriisi. Allekirjoittanut on tällä hetkellä onnesta soikea ja nyt on pakko kehittää mustia pilviä palavalle taivaalle, sillä että pahin kyynisyys ja sarkasmi maailmaa kohtaan on pyyhitty mielestäni. Kivoja kielikuvia kuitenkin syntyy.
Eri metal-kulttuureissa kyseinen ilmiö on viety aika naurettaviin mittoihin. Masennuksen ja onnettomuuden tavoittelusta on tehty taidetta. Otetaanpa esimerkiksi ihanne blackmetal yleisö. Tyypit ovat ihan saatanan synkkiä, masentuneita, aggressiivisia ja itsetuhoisia. Hyvällä tuurilla joku vielä nippaa itseltään hengen pois kesken keikan. Ja sitten jälkeenpäin puhutaan, kuinka vitun hieno tapahtuma oli. Eihän musiikissa ja keikoilla hauskaa saa pitää perkele. Jos joku, kuten Dödheimsgard, keksii tehdä jotain hauskaa, niin turpaan vedetään armotta. Ainakin henkisesti. ”Bläkkikset” ovat siitä kivoja, että en ole liian useasti kuullut että kukaan olisi mitään pahaa toiselle tehnyt. Mitä nyt joskus pientä veitsillä leikittelyä/leikkelyä. Mutta tapahtuuhan niitä tangomurhiakin.
Toinen paikka joka nostaa hymyn huulille on hc-/anarkistipunk tapahtumat. Porukkaa loikkii uskottavan näköisessä kiljuhumalassa ympäri salia teloen toisiaan. Samalla nuori vihainen mieslaulaja mölisee mikkiin, että vitunkusipääfasistirunkkariolesinäkinsolidaarinenmuitakohtaantaivedänsuaturpaan. Tai jotain. Vaikka melkein mitenkä avantgardistisista laulutyyleistä olen saanut selvää, niin karkeasti yleistettynä en ole kertaakaan tajunnut ihan täysin, että miksi ne anarkistit nyt niin vihaisia ovatkaan. Onhan maailmassa melkoisesti epäkohtia, mutta voiko ne ratkaista aggressiolla aggressioita vastaan? Enpä usko. Allekirjoittanut myöntää itsekin harrastavansa epäkohtien korjaamista aggressiivisella ulosannilla tietyissä musikaalisissa ryhmittymissä. Allekirjoittanut myöntää myös syyllistyvänsä todella karkeaan stereotypisoimiseen. Ja itsensä mollaamiseen. Vittu minä olen jumala.
Jokaisessa ääri-ilmiössä on merkkejä pohjalla-on-kivaa mentaliteetista. Mietitäänpä nyt vaikkapa valtiomme omaa okkultismia eli ev.lutku. jumalanpalvontaa. Elämän pitää olla kärsimystä ja kuolemanpelkäämistä, niin sitten saattaa päästä johonkin aika kivaan paikkaan. Luulisi, ettei siitä kovin paljoa turvaa saa, kun jossain metaforisen pilven päällä istuu irreaalinen tuhnu ja on vihainen, kun joku yksi matonen sanoo perkele. Mutta siinähän kärvistelevät.
Takaisin aggressioihin. Otetaanpas runteluun tämmöinen trendipipareiden bändi nimeltä Slipknot. Jos laulajan (tai kuka ikinä ne sanat kirjoittaakaan) pitäisi naida kaikkea, minkä puolesta seisoo (harharhar) niin vittuako se sitä rupeaa muille tolkuttamaan. Kaipa siitä teinit saavat samastumiskohteita, kun kaikki ottaa päähän ja ihmiset ovat tyhmiä, mutta että aikuinen mies rupeaa tolkuttamaan, että on paljon parempi kun muut, niin jo on kumma. Luulisi, että ihmiset ovat kehittäneet ongelmia itselleen muutenkin jo tarpeeksi, jottei tarvitsisi kuunnella jonkun ylemmän keskiluokan amerikkalaisen runkkarin ruikutusta siitä, kun hänen mielestään ihmiset eivät tiedosta asioita siten, kuin hän haluaisi. Tarvitseeko sitä ihan välttämättä kylvää pessimismiä ympärilleen, kun voisi juosta metsissä ja tehdä pesiä. (Jos olette jo kuulleet the Republic of Desireä, niin ilmeisesti nauratte tällä hetkellä.) Samaahan tässä allekirjoittanutkin säätelee, kun selittää siitä että vituttaa kun jonkun pitää tolkuttaa sitä että vituttaa ja tartuttaa tämä kyseinen vitutus vielä muihinkin. Edellisestä nerokkaasta genitaalielimiin viittaavasta lauserakenteesta ansaitsisin D. Adamsin hopeisen poikkipuolan. Jos ette tiedä mitä tarkoitan, niin vitut siitä. Leikitäänpä sellaista ajatusleikkiä, että kiroilen tässä välissä viitisen minuuttia. Säästynpähän kirjoittamasta kyseisiä säkeitä. Kesäkin on, vittu joo.
Kiitos arvon lukijani. Samalla kun kehitin sinulle hupia surkean päiväsi piristykseksi, tavoitin itselleni hetkellisesti sen vanhan kyynisen, puberteettisen ja vihaisen minäni, jota en ole kaipaillut takaisin.
Minkä johtopäätöksen tästä voi vetää? Tavallinen ihminen pääsee onnettomuudestaan eroon ainoastaan ottamalla itseltään hengen pois. Mielellään ympäristöystävällisesti kasvisrasvalla ja hamppuköydellä. Jos ei ole pokkaa itseään nitistää, niin ainut keino olla tyytyväinen itseensä on olla masentunut kuin lumiukko vesisateessa.
Arvoisin Heikkinne, jonka mieliala meni kirjoittamisen aikana kuin lehmän häntä alas.