Ajatuksen juoksu ja kompastelu os.12 (Aamuyön eksistentialismia)
Rentouttavan pohdiskelun johtopäätös.
Rakastan sinisiä hetkiä. Aamun hetkiä jolloin kaikki ulkona näyttää sinertävältä ja aika tuntuu kuuluvan jonnekin aivan muualle. Näinä hetkinä saa aivan huimaavia inspiraation purkauksia jotka valitettavasti tuhoutuvat kun näytön kylmä valo sotkee sinisen efektin.
Pitkästä aikaa tuli vietettyä ilta puhtaan teoreettisissa merkeissä. Istuimme parin ihmisen kanssa lähiökämpässä, joimme kahvia ja tupakoimme yli terveysrajojen. Viitisen tuntia vierähti pysähtyneessä ajassa väitellen melko perustavanlaatuisista maailmankatsomusteorioista. En tarkoita tätä teiniwannabe filosofien "oletko varma ettet ole vain mielikuvitustani" mantraa. Noille itsensäkorostajille joiden filosofisen debatin ainut tarkoitusperä on kohottaa omaa statustaan toisen silmissä haistatan pitkät. Totta helvetissä toinen on vain mielikuvitusta kun hän sattuu sijaitsemaan paikalla ainoastaan aistiemme varassa ja aivojemme suodatetun tuloksen kautta.
Se maailmankuvallinen johtopäätös jonka saimme aikaan on esitettävänä pienenä ajatusleikkinä.
Kuvittele tila jonka näet ympärilläsi. Ota joku mielenkiintoisen näköinen esine tarkastelusi alle ja kuvittele siitä joku yksityiskohta. Kuvittele tästä yksityiskohdasta joku tietty linja ja jatka mielikuvazoomailuasi pienin askelin niin kauan kunnes näet teoreettisen atomin. Tuota pidemmälle oma mielikuvakapasiteettini ei onnistu riittämään joten tästä jatkamme puhtaan abstrakteilla linjoilla. Kuvittele atomin sisään useita kokokerroksia vielä löytämättömiä alkeishiukkasia. Kun tätä jatkaa äärettömyyteen löytää lopulta kosmoksen ja on ennen pitkää samassa paikassa ja tilassa mistä aloitti. Mutta koko homma ei kuitenkaan ole ympyrä. Samalla kun olet miettinyt tätä sinänsä turhanpäiväistä ajatusleikkiä, aika on jyrännyt eteenpäin kuin poliisi. Eli lähtötilannetta emme kuitenkaan tule löytämään.
Jos aikaa olisi jotenkin mahdollista tarkastella ulkopuolelta, ei luultavasti siltikään löytäisi samaa tilannetta jossa hetki sitten sattui liikkumaan. Mielellä on pieni mahdollisuus muuttaa fyysistä ympäristöä. Metodeina toimii muutoksen ajatus itsessään. Ainakin atomitasolla. Muutoksen ajattelu aiheuttaa eri synapsien toiminnan kuin nykyisyyden pähkäily joten kaaosteoriaa mukaillen tämä kyseinen ajatuksen vaihto mukauttaa myös hieman menneisyyttä. Esimerkiksi kvantit kuulemma pystyvät toimimaan niin kutsutulla nollaviiveellä eri paikoissa samaan aikaan ja täten yhtäaikaista nykyhetkeä käyttäen myös teoreettisessa menneisyydessä, sillä niillä on tietty vuorovaikutus atomien kanssa. Edellisestä päätelmästä on johdettavissa että menneisyytemmekin on jatkuvassa liikkeessä ja on täten mukautettavissa pienissä määrin juuri tahdotunlaiseksi. Kuka tätä muutosta käsittelee? Sielun heijastuma vai fyysinen kasauma? (otetaanpa sulut. Oikeasti vihaan retorisia kysymyksiä yli kaiken ja pidän niitä erittäin mauttomina. Eli olen misantrooppi ja tyylitajuton. :) (hymiökin vielä…))
Peter Höegin rajatapauksissa kyseinen herra pohdiskelee ajan olemusta. Kirja on Victor Hugon Kurjien ohella parasta mitä olen lukenut tähän mennessä. Teoksessa mainitaan että aika on yksilön henkilökohtainen kokemus ja täten jokaiselle erilainen. Välillä sattuu yhteentörmäyksiä ja ihmiset voivat elää samaa aikaa. Kiistäisin edellisen. Vaikka pystyisi elämään totaalisen tietämättömänä ajan olemassaolosta, tietyt fysikaaliset muutokset toteutuisivat yhtäkaikki. Ajasta irti eläminen vaatisi totaalista sensorista deprivaatiota tietoisuuden syttymisestä sen päättymiseen. Tässä kohtaa herää kysymys: voisiko tietoisuus edes syntyä kyseisissä oloissa? Hetkittäisetkin irtiotot toimivat vain yksilön tarkastellessa omaa lähihistoriaansa. Eli tämän ajattoman hetken tapahtuessa ihminen ajattelee välitöntä historiaansa juuri sen hetken jolla nykyisyys sattuu tapahtumaan ja täten syntyy illuusio yhdestä pitkästä tilanteesta. Sekunteja tämän jälkeen ilmiön todentuntuisuus kasvaa eksponentiaalisesti. Samoin käy tilanteissa joissa aika tuntuu kiitävän suunnatonta vauhtia. Sitä keskittyy nykyhetkeen ja sen välittömään menneisyyteen niin suurella intensiteetillä että ei onnistu "nappaamaan" tulevaisuudesta kiinni. Itse aika rakentaa itse itsensä fyysisistä reaktioista ympärillä ja on täten jatkuvasti liikkumassa eteenpäin. Pysähtymisen tunne on siis silkka aistiharha.
Useimmat fyysikot kuvaavat ajan fysikaalisena suureena. En onnistu käsittämään miten kyseinen teoria on rakennettu. Käsittääkseni ajan "materiaa" perustellaan juuri sillä että jokainen fysiikan toiminto niin sanotusti sysää aikaa hieman eteenpäin. Samoin ilman aikaa ei voisi tapahtua minkäänlaista liikettä tai olomuotoa. Tässä kohtaa törmäämme alkuräjähdykseen. Se on siis syntynyt ryppäistä tiettyä alkumateriaa jotka ovat keskenään ottaneet ja kehittäneet pikkuisen tussahduksen jonka rekyyliä tässä elelemme. Ennen tuota alkumateriaa on siis ollut jotain mistä tuo kyseinen materia on tiivistynyt. Otetaanpa olettamus että meillä olisi ollut vaikka iso määrä energiaa joka olisi kohtalon oikusta saanut materian muodon. Mutta miten tämä materia on muodostunut ilman aikaa, jota siis tutkimusten mukaan ei ole voinut olla ennen tiettyä materiaa joka sitä olisi voinut "tuottaa"? Voisimmepa törmätä vaikka jumalaan. Jos pystyisimme empiirisellä tutkimuksella todistamaan jumalan olevan tuossa pisteessä, melko moni uskontokunta rysähtäisi kasaan kuin neuvostoliitto. Tiettyjä haaveita ihmisten elämää ohjailevasta korkeammasta voimasta säilyisi mutta kaiken kaikkiaan uskonto instituutiona romahtaisi.
Monet filosofit ovat esittäneet että jumala on matemaatikko. Vaikken itseäni filosofiksi laskekaan, rohkenisin väittää jumalan olevan matematiikka. Jopa fysiikalla, jota pidetään melko yleispätevänä selittämään kaikki ympärillämme tapahtuvat ilmiöt on rajansa. Tämä raja kulkee nimellä kosminen kronon. Muistaakseni kyseinen määre oli jotain 2x10 p17 sekuntia. Tuonne lisäämme sekunnin niin matematiikka saa vallan. Matematiikka pystyy määrittämään äärettömyyden yhtä helposti kuin ihminen avaa oluttölkin. Matematiikka pystyy asettamaan asioille absoluuttiset pisteet. Mikä muu metodi tahansa pystyy tuomaan eteemme ainoastaan janoja tai multiulotteisia palloja joihin pystyy luomaan korkeintaan absolutiaa muistuttavan rajapinnan. Itse absolutian asettaminen näihin näennäisäärettömyyksiin luo kyseiselle käsitteelle rajan ja samalla itse äärettömyys rysähtää kasaan.
Uskonnon romahtaminen instituutiona olisi kaikin puolin katastrofi. Perusideana jokainen ihminen tarvitsee tiettyä saattavaa voimaa. Oli tämä voima sitten metafyysinen jumala tai tiede itsessään, varmuuden saaminen tuhoaisi koko ajatuksen. Yhteiskunnassa sama ilmiö toistuu pienempänä. Toiset ovat onnellisia saadessaan palvella toista joka on onnellinen johtaessaan. En kuitenkaan usko Nietschen orjamoraali käsitykseen. Jos näistä lampaista, joita paimenetkin omalla tavallaan ovat, tehtäisiin hiljalleen toistensa veroisia "ylipaimenia" seurauksena olisi välitön järjettömyys. Kosmisessa mittakaavassa se tuskin hetkauttaisi mitään tai ketään mutta globaalilla tasolla elelisimme vaikeassa suossa. Ajatellaan asiaa vaikkapa siemeninä. Jokaisen siemenen pyrkimys on itää, mutta jos jokainen niistä tekisi tämän, tuho olisi varma. Eli on välttämätöntä ja suotavaa kannustaa ihmisiä itsenäiseen ajatteluun, mutta megalomania on pahasta. Kaunis ajatus sinänsä että jokainen ihminen on älykäs ja tiedostava mutta en usko että siihen tulisi oikeasti pyrkiä. Edellisellä ajatuksella leikkimällä pääsemme jälleen multiulotteiseen palloon. Miettikääpä hetki.
Ihmiselle on joskus onnistunut muotoutumaan suunnaton pelko aikaa kohtaan. Seuraamuksena tästä pelosta olemme ryhtyneet kahlitsemaan aikaa tylyn lineaariseen muotoon. Kaikella pitää olla aikataulu. Jopa se ettei jaksa välittää ajasta tapahtuu kuitenkin vankan käsityksen pohjalta, että aika menee eteenpäin. Periaatteessa koko kosmos pelkää aikaa kirjaimellisesti kuollakseen. Reinkarnaation ajatus helpottaa omalla tavallaan mutta jopa mielestäni järkevin, eli animismiin pohjautuva luonnon kanssa yhdeksi tulo on itsessään ahdistava ajatus. Vaikka materiamme ei katoa, tietoisuutemme ihmisen muodossa tuhoutuu lopullisesti. Tietyn prosessin päätteeksi kuollessaan päätyy uudelleen ihmisen muotoon mutta kuitenkin se perimmäinen yksilöllinen tietoisuus ja tiedostaminen katoaa sillä hetkellä kun aivomme sanovat naps ja laittavat virrat kiinni. Kuolema on oikeasti ihan helvetin pelottava juttu. Siis ihan oikeasti. Silti tietoisuuden sammumisen ajatuksen hyväksyy väistämättömyytenä. Edelliseen johtopäätökseen pohjaten olen löytänyt näpsäkämmäksi tavaksi elää tässä ja nyt, joskin tulevaisuutta hiljalleen paskarrellen. Tuntuu absurdilta jahdata koko elämänsä vapahdusta tai korkeampaa tarkoitusta jos ei onnistu uhraamaan arjelleen mitään nimettävää. Tietty tästä iloisesta metsästyksestä on hyvä kehittää elämänsisältö ja arkipäivän ratto jos kokee tarvitsevansa sitä.
Se mitä edellisenkaltaiset päätelmät vaikuttavat arkipäiväseen elämään on luultavasti sangen mitätöntä. Arvostan kuitenkin ajatusta että jokainen istahtaisi joskus muutamaksi tunniksi ja kelailisi perimmäisen laatuisia kysymyksiä jonkin aikaa edes itsekseen. Älykkään keskustelukumppanin löytäminen, mistä itse huomasin ilahtuneeni suuresti, on luonnollisesti aina plussaa. Yleisellä pohdiskelulla, debateilla ja kaikenkattavalla paskanjauhannalla ei ole tarkoitus löytää minkäänlaista vastausta. Itse prosessi on se nautittavin tilanne joka pitää aivot virkeänä pitkälle eteenpäin.
Öh. Viimeinen lause kuulosti pirkan laihdutusvinkiltä. En kuitenkaan maininnut sukkahousuja kertaakaan.