Ajatuksen juoksu ja kompastelu os.1Vanhan hevimiehen tarina.
Aloitan kolumnisarjani sanoilla: Ja paskat. En todellakaan ole vanha, ja se hevimieskin saattaa joidenkin puritaanien mielissä tuntua kyseenalaiselta. Minkä takia teille, arvon lukijani, rupean turpaani repimään näiden palstojen voimin? Koska olen seurannut heavy-metal skenen kehittymistä jo hyvin pienestä asti ja se, minkä olen ajankohtaisuutena menettänyt olen historiana lukenut. Toisen syyn huomaatte myöhemmin. Älykkäimmät löytävät palstani nimen takaa lainauksen herra Samuel T. Coleridgen synkänsynkästä runoteoksesta. Perehtymättömien kannattaa tutustua sillä mies kuuluu yhtälailla jokaisen hevimiehen lukemistoon kuin Blaket, Strokerit sun muut romantiikan ajan unikonpolttajat.
( Alkoi kuulua aasinsiltojen havina ). Mikä se hevimies nykyään sitten on? Vanhoina hyvinä aikoina, joista ei ole kuin muutamia vuosia, kaikki oli selvempää. ”Kikkelihevarit” mättivät ”pipohevareita” turpaan ja ”pipohevarit” kaikkia turhanpäiväisiä metallica runkkuja. Juuri popularisoitunut blackmetal kansa sai tasapäisesti turpaansa jokaiselta, joka vastaan käveli. Noina hyvinä aikoina olin itse juuri blackmetallin löytänyt ylenpalttisen angstinen nuorimies. Salaisena toiveena oli, että useammat ihmiset kuuntelisivat muutakin metallia kuin Megadethiä tai Metallicaa. Ja mitä ne perkeleet tekivät?!
Yhtäkkiä syliin putosivat cradle of filthit ja dimmu burgerit. Kaikki alkoi olla valmista uudelle metallin valtavirtaukselle. Hiljalleen alkoi ilmestyä katukuvaan suuresti vihaamiani adidasverkkari-emperorpaita kombinaatioita ja siitä vähän eteenpäin niin johan joka v***n takahikiän Martti kuuntelee children of bodomeita ja sinergyjä. Hyvästi ulkoiset tunnusmerkit, kuten bändipaidat tai erilaiset korut. Hilpeitäkin tapahtumia on tullut vastaan kuten kaksitoistavuotiaita lapsosia son of satan paita päällä tai teinityttöjä, jotka kantavat pentagrammia ylpeänä kaulassa ja väittävät olevansa saatananpalvojia.
Mitä tästä seurasi? Sen olette nähneet jo itsekin. Nyt pseudometallia löytyy jopa euroviisuista. Kaikki kunnia sinänsä Tarjalle ja kumppaneille sillä kyllä sitä mieluummin näkee aidosti taidolla tuotettua ( joskin hieman kliseistä ) musiikkia jossain elitistigaalassa kuin niitä iänikuisia eurohumppapurkkapopmeneehuonostikunbeibijättirallatteluja. Jospa suomi tänävuonna saisi jopa pisteitä Nightwishin avulla. Eihän minulla mikään pakko ole tuommoistakaan paskaa katsella, mutta minkäs teet, kun ei ole elämää eikä sitä vähääkään jaksa lopettaa.
Se mihin vielä postpuberteettinen uhoni on riittänyt on yritys löytää uusia tapoja poiketa joukosta. Alkaa olla vaan hieman hankalaa, sillä vaikka soittaisi posetiivia, jossa on särkijä upotettuna haialtaaseen, niin joku älypää keksisi jo, että sehän on ihan selvää fuck’n clangia avantgarde vaikuttein. Siitähän joku yhtä tyhmä tekisi saman tempun perässä.
Kerrassaan mainiona trendinä shokeeraamisen alalla alkaa olla omien faniensa shokeeraaminen. Kun ensin kuulin Satyriconin "Megiddolta" hc-tekno version Dawn of the New Agesta meinasin hypätä ikkunasta. Dödheimsgardin "666 Internationalin" aikoihin aloin aavistella jo todella pahaa. Ja nyt lähes fanaattisesti ihannoimani Ulverin uusin oli puhdasta trancea. Itkin verta ja oksensin sappea pettymyksestä. Onhan se mukava, että kehittyy musiikin saralla ja pystyy vielä järkyttämään, mutta eikös tämä nyt ole jo melko sairasta?
Mihin tämä kaikki siis johtaa. Siihen, että joko joudumme odottelemaan heavy-metallin uutta tuhoa tai sitten keksimään jotain uutta, jolla voisi luoda taas yhtä mystifioidun kuvan itsestään kuin viime vuosituhannen alakulttuurien edustajat. Yksi asia on varma. Mitä ikinä keksitäänkin ja mitä ikinä lapsemme ( älkää tehkö niitä perkeleitä ) tulevat kuuntelemaan. Me emme ymmärrä sitä.