|
|
|
: c d ' t :
ABSURDUS: "No Heaven In Sight" cd'98
Absursuksen ensimmäinen ja viimeinen levy, "No Heaven In Sight", on jämäkkää rock 'n metallia hiukan Sentencedin aivan alkuaikojen tyyliin. Ote vain on rockaavampi. Laulupuoli on sellaista vihaista rähinä rääkyntä puolta ja välillä on taustahuudahduksen omaisina myös puhtaita osuuksia, ei kuitenkaan koskaan yksinään.
Levyn materiaali on, varsinkin alkupuolesta levyä, hiukan turhan yksipuolista. Nopeaa kaahausta sen kummemmin kaunistelematta. Kyllä kappaleet, kuten "My Agony" ja "You're Below Everything" ovat ihan hyviä, muttei niitä loputtomiin jaksa. Kuudentena tuleva "Concordia Diabolo" on instrumentaali pätkä ja tuo juuri ajoissa hiukan raikkaampaa tuulahdusta levylle. Kyseisessä ja sitä seuraavissa biiseissä on myös melodisuutta aiempia enemmän, mm. akustisten kitaroiden myötä.
Tämän vajaan 40 minuuttisen tykittelyn päättää mainio Motörhead-koveri "Bomber". Toisinaan pidän tästä levystä suunnattomasti, mutta toisinaan en niinkään. Nykyään yhtye toimii muuten Pandemonium Outcasts -nimen alla.
3½/5ALGHAZANTH: "Thy Aeons Envenomed Sanity" cd'99 (6.9.00)
Jyväskyläläinen Alghazanth sai viime vuonna julkaistua Woodcutilta esikoisensa "Thy Aeons Envenomed Sanity", 9 biisiä ja 37 minuuttia majesteetillistä black metallia, kuten bändi itseään nimittää.
Bändin black metal ei eroa radikaalisti muistakaan alan bändeistä. Ei ihmeemmin edukseen, muttei kyllä myöskään tappiokseen. Musiikki on kelpo bläkkiä, tiukoin, joskin värittömin vokalein, majesteetillisin, hyytävin koskettimin. Kitaroiden taso hieman vaihtelee liian tavanomaisesta aina "Towards the Tempting Infinityn" maukkaisiin, nopeisiin ja jollain tapaa haikeisiin kitaroihin.
"Introduction (The Broken Talon)" on ainoastaan koskettimin toteutettu saattelu Alghazanthin maailmaan. Siirtyminen seuraavaan "The Unbounded Wrath":iin käy lennosta ja muutoinkin intro onnistuu sisällyttämään levyn yleiskuvan varsin onnistuneesti. Intron kosketin painotteisuudesta huolimatta syntsat eivät muutoin nouse dominoiviin mittoihin saakka, vaan biisit turvautuvat pääasiassa yksinkertaisiin, tehokkaisiin kosketinkulkuihin.
Parhaita raipan iskuja "Thy Aeons Envenomed Sanity" tarjoaa "My Somberness Surmounted":n ja "Towards the Tempting Infinity":n muodossa. Lisäksi löytyy pari hyvää biisiä, mutta muutoin levy on tasapaksuhko ja suurempia ihmeitä tarjoamaton. Edellämainitut raidat sen sijaan onnistuvat väliin nopeampaa menoa, riipiviä kitaroita ja hienoja koskettinkulkuja, väliin rauhallisempia pätkiä tarjoillen.
Epäonnistujiin kuuluu "He Awaits..."-biisi, jota ei pelasta edes Thyranen Blastmorin vokalisointi, joka lopulta eroaa laulun yleislinjasta hyvä jos lainkaan, vaikka kuuntelemalla sen Blastmoriksi tunnistaakin. Kaiken kaikkiaankin levyn laulupuoli on vähän kehno. Muutaman kohdan murahtelut ja kuiskailut eivät väritöntä yleisilmettä pelasta.
Tico-Ticon nauhoitusten jälkeen bändiin tuli lisää muutama jäsen, mukaan lukien uusi vokalisti bändin täydentyen livekoostumuksen edellyttäviin mittoihin. Uusi levykin on tulossa syksyn 2000 mittaan, joten jäädään odottelemaan terävämpää pistoa siltä.
3½/5[uusi] ALGHAZANTH: "Subliminal Antenora" (Woodcut ’01) (21.2.01)
Jyväskyläläisen Alghazanthin toinen täyspitkä vaikutti täydelliseltä jo kesällä sitä ensi kerran kuultuani (asiaan saattoi vaikuttaa vahvanlainen humalatila yhdistettynä Helsingin henkeen...) Joka tapauksessa harva bändi kuitenkin kehittyy levy levyltä tällaisin tuloksin.
"Ihan hyvän" ensimmäisen levyn jälkeen huomaan kuuntelevani yhtä todella vahvaa suomalaista mustan metallin vaikuttajaa, joka todellakin tietää mitä tekee. Itse asiassa on edes vaikea mieltää tuotoksia saman bändin tekeleiksi. Silti merkittävin muutos edelliseen verrattuna on se, että kitaristi Thasmorg on jättänyt lauluhommat. Vokaaliosastoa hoitaa herra Nebiros, jonka ääni on selvästi rankempi ja monialaisempi. Soundimaailma on kokenut samanlaisia parannuksia, samoin kuin kappaleiden yleinen koostumus.
Levy käynnistävä "Breathless flesh sculpture" saa aikaan mielikuvan Dario Argenton "Wax Mask" elokuvan taidenäyttelystä joka sisältää erikoisilla tavoilla fileerattuja ihmisveistoksia. Onko kyseinen elokuva toiminut innoittajana, vaikea tietää. Oikea tunnelma on joka tapauksessa saavutettu... Ensimmäistä kappaletta seuraa instrumentaali "An igneous embrace" joka perustuu pelkkään syntikkatunnelmointiin. Kolmas kappale, "Daemonolith" on tyyliltään sitä vanhempaa Alghazanthia, eli astetta melodisempaa ja syntsapainotteisempaa.
Koko levy vaikuttaa erittäin vahvalta kokonaisuudelta (mikä on usein jo ihme sinänsä...) kappaleiden ollessa silti toisistaan eroavaisia ja vaihtelevia. Tätä korostavat vielä sanat, joissa rumpali Gorath Moonthornin ajatukset ja mieltymykset tulevat varmasti ilmi tavalla tai toisella.
Ehdottomaksi ykkösbiisiksi nousee kuitenkin "An ode to the bringer of chaos", jonka puhtaat lauluosuudet nostan arvoon arvaamattomaan... Itse en tästä levystä mitään haukkumisen arvoista löytänyt, mutta otan vastaan mahdollisesti eriäviä mielipiteitä…
Subliminal Antenora on mielenkiintoisen kaaosmainen ja ilkeä kokonaisuus, joka avautuu enemmän joka kuuntelun jälkeen. Hyvä hyvä.
5/5AS DIVINE GRACE: "Supremature" cd'99 (24.2.00)
"Supremature" on vaikuttava teos. Metallia ei levyllä ole kuin rippeet, vaan se on täynnä hienoja, kauniita ja rauhallisia kappaleita. As Divine Gracea kuunnellessa on helppo uppoutua ajatuksien vietäväksi ja rauhoittua.
Hanna Kalske vastaa yksin laulusta ja hänen äänestään löytyy riittävästi vaihteluakin. Paikoin hän kuulostaa The Gatheringin Annekelta, paikoin oopperallisemista osuuksista voisi etäisesti kaivaa yhteyksiä Nightwishin Tarjaan. Mistään kopioimisesta ei kuitenkaan missään tapauksessa ole kyse.
Musiikkillisesti Supremature löytyy rockaavia osuuksia, mutta myöskin akustiselle kitaralle ja hyville kosketinoivalluksille pohjautuvia pätkiä. Hannan ääni yhdessä koskettimien kanssa luovat välillä unenomaisiakin tunnelmia.
As Divine Grace ei ole kovin iloista tavaraa ja vaikka tunnelmat eri osioiden mukana kappaleissa vaihtelevat paljoltikin, ei hilpeilylle löydy sijaa juurikaan. Supremature on ajatuksia ja vahvojakin tunteita pintaannostattava ja omaleimainen levy.
4/5CADACROSS: "So Pale is the Light" cd'00 (14.6.00)
Hämeenlinnalaisen Cadacrossin debyytti CD on ainakin toistaiseksi vailla julkaisijaa. Jääneekö sitten omakustanteiseksi, mutta turha tämä levy ei ole. "So Pale is the Light" pistää paremmaksi kuin monet levytyssopimuksen saaneet bändit levyillään.
Cadacrossin musiikissa yhdistyvät useat metallin tyylisuunnat. On perinteisestä heavystä rakenteita ja Stratovariusmaisia sooloja ja tiluja, on hiukan folk-henkisyyttä ja fantasia-aineksia sekä paikoin sinfoniaanista mahtia. Näistä aineksista Cadacross onnistuu luomaan eheän kokonaisuuden introbiisi "At the Heart of Night":sta levyn päättävään "Turmion Taival" -raitaan.
Kuitenkin paikoin hienoinen uuvuttavuus iskee. Miltei jokaisesta biisitä löytyy hyvät osuutensa, mutta moniosioiset kappaleet sisältävät myös tylsempiä rakenteita (esimerkkinä "Battle of North", "Dawn Breaks Behind My Eyes") ja paikoin on aistittavissa pitkittämisen makua, josta pahimpana esimerkkinä "Might of the Sword", joka muutoin on levyn kärkipäätä. Erityismaininnan ansaitsee "Turmion Taival", joka on sotaisan mahtipontinen, suomeksi ärjytty kappale ja mitä loistavin päätös levylle.
Pientä miinusta annetaan, myös laulupuolelta, sillä ne ovat aavistuksen verran liian taustalla. Laulut kyllä kuuluvat, mutta voisivat kuulua paremminkin, ja kun murahtelu on muutoin onnistunutta, miksi jättää se varjoon?
Kaiken kaikkiaan seitsemälle biisille kertyy pituutta n.40 minuuttia, kun pudotetaan pois lopussa ennen piiloraitaa olevat tyhjät minuutit.
4-/5ENOCHIAN CRESCENT: "Telocvovim" cd (26.3.00)
Tämä Enochian Crescentin tyylikäs debyytti on jo useamman vuoden takaa, mutta mitäpä se haittaa, sillä kappaleethan eivät levyltä miksikään muutu ja mitään huonoja kappaleita ne eivät ole vaan aivan black metalin aatelia tylyyn ja vihaisaan muottiin valettuna!
Siinä missä ilkeimmät ja rumimmat bläkkis bändit usein sortuvat turruttavuuteen ja jatkuvaan päättömään tulitukseen, tekee E.C. poikkeuksen: Bändiltä löytyy niin hitaampia kappaleita, joista yhtenä esimerkkinä vaikkapa "Cresentian", kuin myös erittäin nopeita vierityksiä kuten "Bonedancer". Yleisilmeeltäänkin Eenokit ovat loppujen lopuksi aika 'keskitempoista'.
Enochian Crescentillä on jo debyytillään myös omankuuloisensa tyyli veistää black metallia. Musiikin monimuotoisuuden lisäksi leimaa antavat myös kitarat, jotka ovat ehkä 'cleanit' ja paikka paikoitellen jopa rock-henkiset, vaikkakin pääsääntöisesti kuitenkin raskaahkot. Suurin osa melodiakuluista pohjautuu kitaroille ja kautta levyn löytyvät kitaravedätykset ja -melodiat pitävät kuulijan kynsissään. Koskettimiakin löytyy hyppysellinen, mutta nimenomaan vain maustajaisena.
Koko E.C'mäisen tyylikkyyden siunaa mitä vakuuttavimmat laulusuoritukset, joistaa vastaavat Mr Wrath ja Victor. Wrathin raa'at, karheat ja kähisevät (jne.) vokaalit ovat erittäin onnistuneita, eikä Victorin matalan puhtaat laulannot todellakaan väljennä keitosta - päin vastoin!
Levyltä löytyy 11 kappaletta, joista yksikään ei sinällään anna valittamisen aihetta, vaikkakin jokunen heikompi lenkkikin välissä on, mutta sellaiset kappaleet kuin "Cresentian", "Amma I Piad Sa Madriiax", "Bonedancer" ja "Black Flame Of SATAN Burning" eivät takuulla jätä kylmiksi. Lopuksi ennen hankintaa vielä varoituksena, ettei pidä säikähtää *rujoa* avausraitaa "Kun Ihmisliha Itki".
4½/5ENOCHIAN CRESCENT: "Babalon Patralx De Telocvovim" mcd (26.3.00)
Kirkonkellojen kalkkeessa lähtee käyntiin tämä Enochian Crescentin viiden biisin mcd. Kellojen soinnista siirrytään rysähtäen kuitenkin varsinaiseen ekaan kappaleeseen "Pestilence & Honey", joka on tuttua EC:tä vihaisin vokalein ja hyvine kitarointeineen päättyen lopuksi vielä kirkonkellojen "uuteen tulemiseen".
Paketistä löytyy myös yksi cover-biisi, joka on Bathoryn "Thirteen Candless". Ymmärtääkseni bändi on tämän kappaleen versioinut aikanaan jo heidän demollaan, mutta nyt se on tuotu kaikkien kuultavaksi. Kansien mukaan kappale on tribuutti menneille ajoille ja valittu, koska on Bathoryn viimeinen satanistinen biisi. Hyvinhän se soi ja kertosäe jää takuuvarmalla mieleen.
Muutkaan kappaleet eivät todellakaan heikkoja esityksiä ole ja päättävä kappale, "A Mathilde" on mcd:n oma suosikkini. A.Growleyn runon ympärille työstetty biisi on tarttuva ja vihaisesti potkiva runnonta. Kuiva ja kolkko rumpukomppi yhdistettynä EC:n muihin tavaramerkkeihin, kuten Wrathin lauluosuuksiin, jotka ovat jopa entistä monipuolisemmat, ei voi olla huono! Wrathin narinat, röhinät ja rähinät ovat "mustan maailman" eliittiä!
-ENOCHIAN CRESCENT: "Omega Telocvovim" cd'99 (12.4.00)
Enochian Crescentin debyytti kantoi nimeä "Telocvovim" ja taannoin julkaistu mcd oli "Babalon Patralx De Telocvovim" ja nyt saamme kuultavaksi tuoreimman "Omega Telocvovim":in. Telocvovim-sana näyttää pyörineen mukana ja Omega onkin trilogian loppuunsaattava levy. Toisaalta ainakin minulle sana telocvovim on jäänyt aika hämäräksi, mutta välinkö tuolla. Musiikkia tässä kuunnellaan.
Omega Telocvovim on siis bändin kolmas levy ja toinen täyspitkä. Suuria muutoksia musiikilliseen linjaan ei ole tullut esikoiseen nähden, joskin materiaali on ehken vielä myrkkypisaran raadollisempaa. Telocvovimilla muutamassa paikassa kuultuja kosketinelementejäkään ei enää ole, mutta eipä Enochian Crescentin musiikki niihin ole ikinä nojannutkaan. Kitarat ja Wrathin laulu ovat ne kaksi asiaa, jotka tekevät bändistä sen itsensä.
EC:n kitarasaundi on aika omanlaisensa ja mielestäni piristävänä poikkeava yleiseen black-linjan kitarointiin nähden. Säröisyyttä ei ole varmaan puoliakaan siitä, mihin mustassa metalissa on totuttu ja muutoinkin kitarat ovat suorastaan rockaavia paikoitellen ja "Ye Crystall Sphears" -biisissä on makoisa soolokin! Herrat Eappa ja Victor osaavat selkeästikin soittaa kitaraa!
Mikäli aiemmatkin arvioni Eenokkien levyistä on lukenut, on väistämättä huomannut mieltymykseni Mr Wrathin lauluun. Kerrattakoon vielä, että tämä kiukkupussi pistää suurimman osan bläkkislaulajista kyykkyyn monipuolisella ja pirun vihaisella laulannollaan. Eri tyylejä ja ulottuvuutta löytyy samankin kappaleen sisällä sen verran huomattava määrä, ettei monella ole. Narinaa, kirskuntaa, örinää ja rähinää sekä muita elementtejä yhdestä suusta ja toinen suu (Victor) suoltaa puhdasta matalahkoa laulua, niin mitä siihen sanomaan kuin että perkele!
Levyn aloittava "Oceanus on the Dry Land" alkaa tutunoloisesti aaltojen kohinasta ja loppuu niihin. Babalonin "Pestilence...":hän alkoi kirkonkelloila ja loppui niihin. Toisena tuleva "Abaiuonin" ei itseeni täysin uponnut, vaikka muut levyn biisit sitten toimivatkin kuin paperileikkuri. Alkujaan oli jokunen muukin kappale, joka ei heti vakuuttanut, mutta teki sen sitten ennemmin tai myöhemmin. Mainittakoon nyt listasta vielä vaikkapa levyn pätevästi päättävä "Grey Skin" ja levyn ainut täysin suomenkielinen raita, "Väkisinkastettu". Ilman erillisiä sanoituksiakin sanoma käy selväksi Wrathin selkeistä black vokaleista. Viimeisen päälle hyvä biisi, joskin Wrathin tulkinta menee yhdessä kohdassa jo ylikin, kuulostaen lähinnä vanhan noita-akan kiljunnalta.
Omega Telocvovim on vähintään yhtä hyvä kuin debyytti Telocvovim - jopa parempi. Enochian Crescent pistää muutoinkin tukun bläkkis bändejä matalaksi edustamalla maamme mustaa eliittiä. Jotain pientä, ehkä liiankin olematonta, jää kuitenkin vielä mielestäni uupumaan. Ehkä sekin tulee seuraavalla kerralla.
4½/5ENTWINE: "The Treasures Within Hearts" cd'99 (24.1.00)
Levyn avaa jokseenkin mitään sanomaton intro, joka on pelkkää veden kohinaa ja pimputtelua, josta kylläkin siirrytään seuraavaan biisiin lennosta, mikä nyt vähän antaa mielekkyyttä. Silti se tuntuu vain väkisin pituutta tuomaan tehdyltä lisältä, kun levyn pituuskin on vain vajaat 37 minuuttia. Kiinnostusta olisi ollut kuulla enemmänkin sikälikin, kun cd:ltä löytyy kaksi itselleni entuudestaan tuttua demolla julkaistua biisiä.
Asiaan... Musiikki on rauhallista ja surumielistä, melodiarikasta 'metallia'. Melodioiden loihdinta pohjautuu pitkälti koskettimille ja kitaralle. Mikään osa-alue ei itsessään ole niin erikoinen, mutta yhdessä ne luovat ominaislaatuisen Entwine-soundin. Willmanin puhdas voimakas laulu on hyvin omaleimainen ja tunnistettava ja tuo entisestään värikkyyttä, jota vain lisäävät naisvokaalit, jotka ovat jonkin verran yleistä hempeilylinjaa vahvemmat, mikä sekin on vain positiivinen asia.
Levyltä löytyy kaiken kaikkiaan kahdeksan biisiä, joista löytyy sopivasti vaihtelua, joidenkin kappaleiden ollessa vähän yleislinjaa nopeatempoisempia vierityksiä. Depeche Moden "Enjoy The Silence" -coverkin istuu Entiwinen versioimana listaan kuin heidän omanaan. Kokeilkaa biisejä "Veiled Woman", "Thy Guiding Light" ja "Deliverance". Lisää pituutta olisin kaivannut.
4/5[uusi] EVEMASTER: "Lacrimae Mundi" cd'98 (6.9.00)
Aiemmin Lappeenrannassa majaansa pitänyt, sittemmin pääkaupunkiseudulle siirtynyt kaksimiehinen Evemaster julkaisi debyyttinsä "Lacrimae Mundi" pari vuotta takaperin. Ensijulkaisu tapahtui KTOK Recordsin toimesta ja uusilla kansilla myöhemmin puolalaisen AMP:n kautta.
Evemasterin musiikki on yksin lähtöisin herra Tomi Mykkäsen kynästä ja vaikka levyllä on konerummut, ei niihin yleensä edes kiinnitä huomiota, sillä ohjelmointi on ollut hämmästyttävän hyvä. Muut soittimet ovat oikeita ja koskettimissa häärii itse Anssi Kippo, Astia studion pääpiru. Levy on tottakai Astia studion tuotosta.
Kipon lisäksi levyllä vierailee kaksikin lainavokalistia. Ainakin itselleni hieman tuntemattomampi M.Lindberg puhtaissa vokaleissa ja Hornan Nazgul rääväsuisemmassa roolissa kahdessa kappaleessa. Kummatkaan eivät kuitenkaan yllä lähellekään päävokalisti Jarno Taskulaa! Mies kun huutaa tarpeen tullen vaikka keuhkonsa ulos ja kuulostaa vaadittaessa tuskaisemmalta kuin varpaankynsien poistossa oleva herra. Tietysti välineenä pelkät pihdit ja puudutuksesta ei tietoakaan.
Parhaimmillaan Evemaster on mielestäni "Whispers":ssa, "Embraced":ssa ja "Lacrimae Mundi":ssa, pitkälti juuri Taskulan äänivarojen ansiosta, vaikken kyseenalaista hra Lindbergin puhtaiden osuuksien arvokkuuta esim. "Whispers":n tunnelman luonnissa.
Biisimateriaali on tasaisen varmaa, ehkä liiankin samankaltaista. Joka tapauksessa ne toimivat muutoinkin kuin lauluiltaan. Koskettimet luovat vahvoja tunnelmia ja kitarat ovat toimivia. Parhaita dark metal -albumeita minun kirjoissani ja varmasti muillekin tarkistamisen arvoinen levy.
4+/5FAERGHAIL: "Horizon's Fall" cd'99 (24.1.00)
Todella raukkamaisen surkeilla soundeilla pilattu Faerghailin debyytti ei jaksa sytyttää. Jo vuonna 1997 äänitetty "Horizon's Fall" omaa lattean ja puuron äänimaailman. "Dark Oceans Calm" -demon jälkeen olin odottanut levyä innolla, mutta järkytys oli aika moinen kuullessani viimein levyä.
Levyn yhdeksän kappaleen lisäksi siltä löytyy em. Dark Oceans Calm, joka pikaisen tarkastelun jälkeen kuulostaa jopa muuta levyä kirkkaamalta. Linjaan demo kuuluu musiikillisesti ihan hyvin, sillä tyyli ei levylle ole ehtinyt muuttua miltei lainkaan. Kosketinpohjaista Dark metallia heavy vivahtein. Naisvokaaljakin levyltä löytyy, mutta eivätpä ne mitään pelasta.
Kupparutto soundeilla pilattu levyllinen muutoin ihan kuuntelukelpoista metallia. Ensi kerralla ilmeisesti mennään Astialle, että josko sitä sitten paremmin.
1½/5FALL OF THE LEAFE: "Evanescent, Everfading" cd'98 (26.3.00)
Eivätpä ehtineet Fall Of The Leafet tehdä kuin yhden ainokaisen demon "Storm Of The Autumnfall", kun jo tärppäsi sopimus pieneltä amerikkalaiselta Defiled Recordsilta. Harmittavaa kyllä, ei Defiledin rahkeet riittäneet kannattavaan toimintaan ja 1000 kpl:n ensipainos jäi ainoaksi painokseksi tästä cd:stä.
Se taustoista. Itse musiikki on todella runsasmelodista. Fall Of The Leafen metal pohjaa oikeastaan miltei täysin kitaroinnille, jossa pääsääntönä tuntuu olevan, että toinen kitara hoitaa perushommia pohjalla, kun toinen vastaavasti tiluttaa upeita kitaramelodioita miltei tauotta. Koskettimia ei levyltä löydy, mutta toisaalta niitä ei tarvitakaan, sillä tällaisenaankin äänimaailma on kyllin rikas ja melodioita riittämiin.
Laulussa häärii herra nimeltä Jani Lindström, joka hoiteleekin hommiaan ihan kiitettävästi. Niin sanottuna peruslauluna on sellainen bläkkis tyylinen kähinä, mutta vaihtelua löytyy runsaasti: välillä on murahtelevampaa, välillä miltei puhdasta laulua ja kaiken kaikkiaan lauluosuuksia on tehostettu erinäisin tehostein ja pikku erikoisuuksin. Myös päällekäiset vokalit toimivat hyvin.
Jo pari vuotta vanhanakin tästä levystä löytyy sitä jotain, jonka takia tätä jaksaa kuunnella uudelleen ja uudelleen, huolimatta siitä tosi asiasta, että loppujen lopuksi levy on ehkä hiukkasen yksipuolinen. Kappaleista ei hirvittävästi löydy eroja toisiinsa nähden ja täten mikään ei erotu selkeästi muita ylemmäksi, vaikkei kyllä yksikään selvästi myöskään jää huonoimmaksi. Kappaleiden taso on kuitenkin sen verran korkealla, että ehkei tähän siksi ole ehtinyt kummemin kypsyä.
Todella melodista death/black metalia folk vaikutteilla yhdeksän kappaleen ja noin 40 minuutin verran tyydyttämään musiikinnälkää. Hankkikaa ihmeessä jos vielä jostain saatte!
4½/5FALL OF THE LEAFE: "August Wernicke" cd'00 (27.7.00)
Fall of the Leafen (FOTL:n) toinen levy "August Wernicke" on huomattavasti debyyttiä, "Evanescent, Everfading" monipuolisempi, niin lauluiltaan kuin musiikiltaan. J.Hänninen vastaa jälleen kerran miltei yksin sävellyksistä, mutta tällä kertaa biisimateriaali on ensimmäistä levyä parempi ja vaihtelevampi. Sitten "Evanescentin" on levymerkin lisäksi vaihtunut myös osa miehistöä, joista parhaiten kuuluu T.Tuominen laulussa ja P.Hannuniemi koskettimissa.
"Augustin" biisit ovat pääasiassa varsin pitkiä ja niiden mittaan mahtuukin useita eri tunnelmia ja osia. Yksikään kappale ei asetu suoraan 'tykittelyt'-karsinaan tai 'rauhallisten' joukkoon, vaan yleensä nämä menevät limittäin. Biiseistä löytyy nopeampia osuuksia ja rauhallisempia, usein upeiden kitaramelodioiden tunnelmoimia pätkiä temmon vaihdellessa keski-nopeata nopeaan. Lisäksi laulaja Tuomaksen ääni antaa biisin osiin oman tunnelmansa. Kymmenelle biisille yhteismittaa kertyy 52 minuuttia.
Eri osilla saadaan biiseihin väliin aavemaista ("Platinum"), paikoin hyvinkin kieroutunutta ("In Morning Mood a Utopia-Revelation") fiilistä. Lisäksi esim. "Lectured by the Deamons of Dreams":ssa on aisitittavissa pidättelevää raivokkuutta. Kitaroiden suoltamat kauniit, folk'ahtavat melodiakulut ovat usein sävyttämässä rauhallisempaa osaa, kun taas kosketinmelodiat usein nopeampia rypistyksiä. Toisaalta nopeat osat melokitara-kulkuineen ovat omaa herkkuaan!
Laulupuoli ansaitsee "Augustilla" syvän kumarruksen. Myös lyriikoista vastaava Tuomas Tuominen on erittäin monipuolinen laulaja, jonka äänestä löytyy useita eri puolia. Aivan perinteistä bläkkiä ei ole. Vihaisempi tyyli on vaikeasti kuvailtavissa. Hieman (m)älisevä, sopivasti karhea, 'keuhkohuuto'. Puhtaiden osuuksien eri tulkinnat, kuiskaukset ja vuorottelu näiden tyylien välillä on onnistunutta. Myös erikoisuuksia, kuten päällekäisyyksiä ja kaikuja ollaan käytetty hyvin.
Upeat kannet (by temnO un.art) ja jokseenkin tuntemattoman Mika Haapasalon Popstudion laatusaundit omaavan levyn parhaita paloja tarjoavat "Platinum", rauhallinen "Wonder Clouds Rain", nopeampi tykittely "Effloresce Black & White" sekä kieroutuneen väliosan tarjoava "In Morning Mood a Utopia-Revelation", joskin hyviä olivat myös "Machina Mimesis" ja vahvasti folkvaikutteinen, pitkälti syntsavetoinen "Bleak Picture, August".
5-/5FINNTROLL: "Midnattens Widunder" cd'99 (7.2.00)
"Midnattens Widunderilla" on hyvin omintakeinen äänimaailma, josta vastaa koskettimien ja lyömäsoittimien jännittävä kombinaatio. Musiikissa yhdistyy kaksi niinkin vastakkaista osa-aluetta kuin black metal ja humppa. Tämän tahdissa voisin hyvinkin kuvitella peikkojen tanssivan.
Kappaleet ovat aggressiivisia ja ovelat temmonvaihdokset (esim. "Blodnatt") onnistuvat olemaan yllättäviäkin ja pitävät mielenkiinnon otteessaan hyvin. Katlan tiukat black-vokaalit sekä viking metal tyyliset puhtaat, korkeat laulut ja huudahdukset toimivat erinomaisesti.
Kappaleistakin löytyy vaihtelua hyvin ja puolivälin lyhyt "Bastuvisan" on omalla laillaan yksi levyn helmistä. Kappaleet ovat kauttalinjan nopeita vedätyksiä, eikä koko levyn aikana ehdi päästä kyllästymään, joka kyllä johtuu osittain myös levyn todella mitättömästä pituudesta: vain 30 minuuttia täysihintaiselle cd:lle on tosi vähän.
Lyhyt ja kiintoisa tujaus peikkobläkkistä.
4+/5IMPALED NAZARENE: "Nihil" cd'00 (16.7.00)
Kovin hirvittävästi ei ole IN:n uusimmalla "Nihil"-cd:llä pituutta, vain n. 32 min, mutta sitäkin armottomampaahan Impaledit sitten runnoovatkin hengähtäen vain hetken "How the Laughter Died":ssa ennen viimeistä murskaustaan.
Uutta verta levylle on tuomassa hra Alexi "Wildchild" Laiho ja onpa häneltä kaksi biisiäkin levyllä, joista toisessa "Zero Tolerance" herra heittääkin hieman enemmän taitojaan kehiin. Muutoin Laiho asettuu palvelemaan sitä IN:n tyypillistä täystykitys-linjaa. Jokunen muukin "Haistakaapa vittu jo" kuullaan tosin.
Ei ole Impaledilla enää paljon hauskaa, mistä heitä ennen on syyllistetty. Sen verran tylyä myrkkyä Luttinen ryhmineen pistää, niin musiikissa kuin sanoituksissa. Ainoastaan "Nihil":stä (biisistä) voi olla kaivelevinaan hilpeyden aiheita, mutta täyttä asiaa nekin kohdat ovat. 'Hauskoja' paskan haistatuksiakaan ei enää ole, kuten ennen oli tapana.
IN on taas iskussaan ja se on jokaisen myönnettävä kuunnellessaan biisejä "Angel Rectums Bleed - The Sequel" "Post Eclipse Era" "Assault the Weak" ja "Nihil". Varoituksena sanottakoon vielä, ettei IN ole niitä ensikuulemalta helpoimpia bändejä...
4+/5[uusi] KYPRIAN'S CIRCLE "Noitatulen vartija" mcd'99 (Silverhorn) (05.02.01)
Kyprian`s circle on yksinomaan kitaristi-biisintekijä Kyprianin projekti, joka on ollut toiminnassa jollain tapaa jo vuodesta 93`.Joten bändi koostuu, kuten tulee varmaan aina koostumaankin, suurimmaksi osaksi sessiojäsenistä. Tällä levyllä Nazgul (Horna, Pest) -laulu, Abyssin –rummut, Toni Raehalme(G.O.D `zine) –syntikat, Sammy Roiha –basso.
Noitatulen vartija tarjoaa darkmetallia suomen kielellä, keskitempoisella ja melodisella, tosin tehokkaalla tavalla. Musiikin pääasia on hyvin kantava tunnelma, eikä niinkään vaihtelevuus. Yksinkertaisella tavalla toimivat sävelkulut vievät sitä omalla tavallaan eteenpäin, ja mikään soitin ei sorru turhaan monimutkaisuuteen.
Levyn aloitusraita ”Ikiyön liekit”,(joka on muuten soitettu mandoliinilla!) aloittaa kokonaisuuden toimivasti, samoin siirtymä toiseen kappaleeseen ”Kun puhui myrskyn henki”, joka muuttuu vain riffin puolesta. Akustista alkua toisen perään, mutta mikäs siinä. Nazgulin laulu ainakin luo vahvaa kontrastia soitantaan, mutta puhtaita lauluja tässä jää jotenkin kaipailemaan. Raskaimmissa kohdissa laulu toimii kyllä todella hyvin. Vähäisiä blackmetal-vaikutteita löytyy muualtakin kuin laulusta, niitä aina hyvältä kuulostavia Darkthrone-komppeja! ( Salli mun nauraa!!! heikk. huom. ) Mättöosuudet on vielä taitavasti ujutettu sekaan niin, ettei tunnelma niistä kärsi, Kyprianin sanoitukset ovat aika omaperäisiä, ja niistä löytyy välillä aika mielenkiintoista suomen kielen käyttöäkin. Voisi jopa hyviksi kehua.
Ainoita huonoja puolia tässä tuotoksessa on sen vähän turhan mitäänsanomattomat soundit, olisivat saaneet olla astetta ”isommat”. . Mutta kappaleet ovat silti tasaisesti hyviä. Henkilökohtaiseksi suosikikseni muodostuu ” Helvetin pajassa on miekkamme taottu”. Ilkeä ja sopivan tunnelmallinen kokonaisuus!
Kyprian`s Circle diskografia:
”In the mystique of the moonbeams” -demo(1996)
”The nightwind tunes” –demo (1997)
” Käärmeenkantaja” –demo (1998)
” Noitatulen vartija” -mcd (1999)
3½/5/5RAPTURE: "Futile" cd'99 (7.2.00)
Kitaravetoista, melodista ja alakuloista death metallia kuivalla, matalalla murinalla, joka tuo etäisesti mieleen Amorphiksen sekä Paradise Lostin vanhemman tuotannon. Murinat ovat siis hyvät ja joistain kappaleista niiden ohella löytyy myös puhdas miesääni.
Särökitaran lisäksi levyllä kuullaan akustinen kitara joissain kappaleissa, lähinnä kuitenkin biisinalkujen eräänlaisissa intro-osuuksissa. Koskettimiakin levyltä löytyy, mutta ne ovat taustalla kitaroiden hoidellessa melodiakulut. Yleisesti levyn äänimaailma on jylhähkö.
Pituuttakin levyllä on ne ympäripyöreät 45 minuuttia, joka tulee täyteen kahdeksasta kappaleesta intron mukaan lukien. Levyä aikani kuunneltuani, ei siitä pitemmän päälle löydy tarvittavan mielenkiinnon ylläpitäjää. Kappaleissa ei ole riittävästi monipuolisuutta, vaan ne muituttavat liiaksi toisiaan. Tutuiksi levyn kanssa pääsee heti alusta pitäen.
3+/5SILENTIUM: "Infinita Plango Vulnera" cd'99 (24.1.00)
Silentiumin esikoinen sisältää kaunista, rauhallista tunnelmametallia. Tunnelmat luodaan pitkälti viululla (oikea sellainen!) ja koskettimilla, jotka täyttävät suuren osan äänimaailmaa. Vokalisointi on värikästä: Kaunis ja hento Tiina Lehvosen näisääni vastapainonaan Matti Aikion loistava, monipuolinen (raskaasta ja karheammasta ja aina puhtaaseen ääneen) vokalisointi, luovat keskenään hienon kontrastin.
Kappaleita levyltä löytyy kymmenen ja pituutta niistä tulee päälle 47 minuuttia. Yleiset vaatimukset siis täyttyvät tältäkin osin. Levyltä ei löydy yhtään selkeästi muita huonompaa kappaletta, muttei myöskään yhtään todellista hittiainekset omaavaa biisiä. Siinä onkin levyn ehkä huonoin osa-alue, sillä hienoinen tasapaksuus jää loppujen lopuksi vaivaamaan.
Yksi levyn parhaista biiseistä on "With Blood Adorned", jossa yhdistyy hyvin Matin räyhämpi puoli ja Tiinan kauniit lauluosuudet kautta levyn upeisiin melodiakulkuihin. Puhtaammasta ja kaunniimmasta Aikiosta kuvan sen sijaan antaa hyvin "At The Dawn I Wept", joka on yksi levyn herkimmistä biiseistä.
Ensi kerralle Silentiumilla jää oleellisin parantamisen tarve kappaleiden monipuolistamiseksi. Melodisen, rauhoittavan musiikin ystäville en voi muuta kuin suositella lämpimästi tutustumista bändiin ja heidän levyynsä.
4/5SENTENCED: "Crimson" cd'00 (7.2.00)
Sentenced jatkaa edelleen yksisanaisella linjallaan. "Crimson" osoittaa, että pohjoisen itsensämurhaajista on kasvanut musiikillisesti loistavia tunteiden esittäjiä. Useat Sentencedin alkupään tuotannon fanaattisimmat fanit ovat varmasti pettyneitä, mutta muut ei-niin-kapeakatseiset pitävät Sentencedin uudesta varmasti.
Levy ei kaikilta osin avaudu kovin nopeasti, vaan monet jälkeenpäin huomiota kiinnittäneet kohdat jäävät ensikerroilla huomaamatta. Juuri tämä tekee levystä kuuntelun kestävän, enkä todellakaan ole vielä kyllästynyt levyyn, vaikka se on soinut soittimessa useaan kertaan miltei joka päivä sen ostamiseni jälkeen.
Myös laulaja Laihiala osoittaa, että tunteiden tulkinta ja laaja-alainen laulanta eivät tuota ongelmia. Jotkin osat ovat aidosti koskettavia ja tarvittavaa raivokkuuttakin löytyy sitä tarvittaessa. Singlellekin valittu "Killing Me Killing You" on yksi levyn upeimmista kappaleista niin lauluosuuksien, kuin musiikkinsakin puolesta.
Crimson on eheä, mutta monipuolinen kevyen metallin mestariteos, joka jälleen kerran todistaa maailmalle, että suomalaiset ovat raudantaonnan mahtimaa ylitse muiden! Mikään ei ole täydellistä, mutta silti...
5/5SONATA ARCTICA: "Ecliptica" cd'99
Sonata Arctica otti ja singahti suoraan maailmanmaineeseen jo singlellään "Un-Opened", eikä tämä levy takuulla ole tuottanut pettymystä. Kymmen kappaleen eli noin 47 minuutin verran melodista heavy metallia.
Mielestäni turhankin paljon Stravariukseen vertailuja on Sonata Arctica saanut. Yhtäläisyyksiä tottakai löytyy, kun samoilla linjoilla liikutaan, mutta myös paljon eroavaisuuksia. Suurin ero eittämättä on laulussa, joka Sonatalla ei ole aivan niin perinteistä nahkahousukieuntaa, jos näin voi ilmaista. Hiukan Scorpions-tyylistä, mikä sopii bändille loistavasti nostaen sitä esille massoista.
Myös musiikilliselta puolelta löytyy eroavaisuuksia. Jonkinasteinen hurmiomeininki "Ecliptica":lle on saatu ja paikoin vauhdikkaat melodiat ovat suorastaan hulvattomia ja iloisia. Jopa karnevaalityylistä kosketinsoittoa ja monia muita ei-niin-tavallisia ratkaisuja löytyy, mitkä tekevätkin tästä erinomaisen.
Soittotaito bändiläisillä on tottakai hanskassa mitä parhaiten. Toiset tarvitsevat työstääkseen tällaisen levyn vuosia ja kokemuksien karttumista. Jotkin tekevät sen sitten kerralla! Kokeilkaa vaikka biisejä "My Land", "Replica", "Kingdom for a Heart" ja "FullMoon".
4½/5THROES OF DAWN: "Pakkasherra" cd'97 (19.4.00)
"Pakkasherra"-debyytti on kylmää kamaa aina kansista ja tittelistä sanoituksiin, jotka käsittelevät niitä melko perinteisiä teemoja, kuten surua, elämän merkityksettömyyttä, pohjoisia luonnonolojamme nostattaen tässä ohessa lähes jokaisessa biisissä esiin jollain muotoa tietyn kylmän fiiliksen ja talven.
Musiikillisesti Throes of Dawnin debyytti on jotain dark ja black metallin välimaastoon asettuvaa tunnelmallista ja ei mitään hillittömän nopeaa musiikkia, jossa kitarat yhdessä koskettimien kanssa näyttelevät aika oleellista osaa. Kappaleista löytyy usein rauhallisempia pätkiä hiukan rankemman väännön välissä, jolloin koskettimet erityisesti pääsevät nousemaan esille, kun muulloin kitarat taas ovat enemmän esillä.
Lauluosastokin on ihan vakuuttavaa: Henri Kaamoksen black raakunta on oikeasti hyvä, koskin yksinään saattaisi ruveta pitemmän päälle puuduttamaan. Jani Heinolan puhtaat lauluosuudet ovatkin todella suuri plussa musiikkiin. Erityisesti puhtaat osuudet nousevat esille nuissa aiemmin mainituissa rauhallisemmissa väliosuuksissa tuoden oman tunnelmalisänsä niihin.
Hyviä biisejä levyllä on useampiakin. Aloittava "Across the Loveless Horizon" on jo hyvä biisi ja siitä löytyy heti ne oleellisimmat elementit levyltä, joten tyylistä pääsee heti jyvälle, joskin kappaleen alussa oleva intro on aika kömpelönoloinen. Kakkosbiisissä, "The Night Belongs to Us", on hyvät sanoitukset ja se on aika tunnelmoiva, mutta kolmantena tuleva nimikkobiisi "Pakkasherra" on raaka ja ehdottomasti levyn parhaita biisejä. "Pakkasherra!"-huudossakin on jotain todella 'alkukantaista'! Hyviä ovat myös "Autumn Winds" ja päättävä "Winter Romance".
Levyltä löytyy myös kaksi instrumentaalien nimellä kulkevaa viritystä, joista ensimmäisessä "As a Spirit" on kylläkin sanojakin yhden säkeistön verran ja muutoinkin kyseinen biisi on näistä kahdesta selkeästi parempi. "Cold Goddess" kun meinaa aina ruveta odotuttamaan loppumistaan.
Hyvä levy, joskin hiukan enemmän vaihtelua olisi tehnyt hyvää. Myös hiukkasen heikkolaatuiset saundit loivat vähän puuduttavaa fiilistä.
4-/5THROES OF DAWN: "Dreams Of The Black Earth" cd'98 (19.4.00)
Throes of Dawnin debyytti oli hyvä, mutta nyt pistetään vielä paremmaksi! "Dreams of the Black Earth" on täynnä loistavia ja vaihtelevia biisejä. Kappaleet rakentuvat koskettimien ja kitaroiden yhdessä luomaan synkkään ilmapiiriin, jossa Henri Kaamoksen tiukan vihaiset kuolonkorinat tuovat ilkeää raakuutta sekaan ja Jani Heinolan upean puhtaat pakanalaulut tekevät viimeisen säväyksen.
Siinä missä "Pakkasherra":lla liikuttiin loputtoman jäätävissä maisemissa, ollaan "Dreams...":lla menty metsään. Kannet ovat todella hienot 'metsäaiheiset' ja ilmeisesti bändin itsensä tekemät. Monilahjakkuuksiako sitten lienevät? Sanoituksetkaan eivät enää ole niin hyytäviä, mutta sisältöä niissä on ehkä aiempaakin enemmän ja luonto on edelleen läsnä.
Kappaleet ovat järjestään hyviä, eikä heikkoja lenkkejä löydy. Heti ensimmäinen "The Withering Goddess (of Nature)" lyö nyrkin silmään ja "The Weeper" jatkaa. Single/mcd lohkaisu "The Blackened Rainbow" on yksi levyn parhaista raidoista, samoin kuin "Of Scarlet Skies Made", jossa on mukavan raflaava rumpu-kitara alku. Levyn instrumentaali pala "Titania":kin istuu väliin hyvin ja on juuri sopivan mittainen. Hyviä ovat myös kaksi viimeistä biisiä ja titteli "Dreams of the Black Earth" päättää levyn mitä parhaiten.
Tico Ticon ansiosta ovat myös saundit parantuneet ja ei Mustan Maan Unelmat muutoinkaan anna syytä valittamiseen. Lopusta muuten löytyy piiloraitana eräs vanha tuttumme, joskin hiukan uudistettuna...
4½/5THROES OF DAWN: "Binding Of The Spirit" cd'00 (20.4.00)
Throes of Dawnin kolmas, "Binding of the Spirit", on looginen eteneminen "Dreams of the Black Earth":sta. Mitään niin radikaalia kuin askel "Pakkasherra":sta Dreamsiin ei olla otettu. Pitkälti samoilla jäljillä siis ollaan: koskettimet ovat selkeästi esillä ja luovat yhdessä kitaroiden kanssa sitä bändille ominaista tyyliä.
Throes of Dawnille on tyypillistä tunnelmien eräänlainen aaltoilu musiikissaan. Jo aiemmin ollaan totuttu siihen, että heidän materiaalissaan kappaleiden sisältä löytyy usein rauhallisempia vaiheita nopeampien ohessa. Tarkoituksellista tai ei, tämä tuntuu nyt pätevän myös hyvin koko levyä koskien. "The Last Rainbow Warrior" ja "The Warprophet Dreams" ovat molemmat nopeamtempoisia, mutta tämän jälkeen vaihdellaan hitaammasta nopeampaan säännöllisesti.
Kolmas biisi, "Binding of the Spirit onto Earth", on hidastempoinen ja rauhallinen, tuoden minulle mieleen Summoningin "Nightshade Forest":in. Tästä siirrytään sitten nopeampaan "The Hermit":iin, yhteen levyn ehdottomista suosikeistani. Ilmava ja rento biisi. Osittain kokeilevaa laatua, esimerkiksi väliosan alussa on ovela kitara-basso kuvio.
"Master's Garden" siirtää kuulian puolestaan hyvin ahdistavaan ja odottavaan maailmaan. Koko kappaleen läpi vievä kitaran, koskettimien ja progressiivisten rumpujen kokonaisuus ovat koko ajan alkua jollekin varsinaiselle kappaleelle, jota ei koskaan tulekaan.
"The Wanderer" on taas nopeampi ja pirteämpi, kitaravetoinen ja koskettimien tukevoittama, mitä erinomaisin biisi. "On Broken Wings of Despair" aloittaa pakanakansan hymistelyillään loppusoiton tälle levylle, jonka viimein päättää täysin instrumentaali "Stardestroyer".
Throes of Dawn on yksin kertaisesti niin paljon parempi kuin monet muut metal bändit, jotka ovat onneaan lähteneet alalle yrittämään, ettei tällaisesta voi olla pitämättä. Vaikka selostukset tunnelmien aaltoilusta voivat kuulostaa huuhaalta ja yksitoikkoiselta, ei levy sitä ole. Kappaleet ovat keskenään erilaisia ja kuten todettua tunnelmat niiden sisällä vaihtelevat laajalti. Rummutkin ovat myös T.o.D.:lla piristävä poikkeus erottumalla bläkkis yms. mättömassasta ja joissain raidoissa niissä on silkkaa progressiivisuutta.
Jotkin asiat taas eivät muutu. Niitä ovat Henrin ja Janin, bändin vokalistien, yhteistyö. Henrin vihaiset black metal ärinät saavat Janista hyvää vastapainoa, mikä oli kuultavissa jo Pakkasherra-debyytillä. Puhtaat ja pakanahymistelyt, kuiskaukset ja puheenomaiset osuudet ovat myös yksi niistä Throes of Dawnin musiikin viimeisistä sineteistä.
Kun näette kaupassa punasävyisen levyn kannessa sudenkorennon, se on merkki! Suosittelen vähintäänkin kokeilemaan. Testatkaa raitoja "The Warprophet Dreams", "The Hermit" ja "The Wanderer".
5/5[uusi] THYRANE: "Black Harmony" mcd'99 (6.9.00)
Thyrane tuli pari vuotta takaperin kertaheitolla tutuksi black metal piireissä "Black Harmony" -debyyttidemollaan. Kasettidemo keräsi runsaasti hyvää palautetta ja kasetin myytyä loppuun, sai Tico Ticon laatusaundit omaava demo siunauksen MCD:ksi Woodcut Rec'sin toimesta. MCD sisältää samat neljä biisiä kuin kasettikin ja kaikkiaan pituutta sillä on 35 minuuttia.
Mitään täysin uutta ei Thyrane todellakaan luonut, vain nipun todella tasokkaita blackis raitoja. Kappaleiden pituudet ovat 7'53:sta 11'08:aan, eli varsin pitkiä. Nopeasta temmosta ja jonkinasteisista, riittävistä vaihteluista biisien sisällä johtuen pyörähtää CD kuitenkin nopeasti ympäri.
Raa'emman pään black edustajana, ovat myös koskettimet Thyranella vähäisessä roolissa. Siitä huolimatta yksinkertaiset, kitaroiden tukena ja taustalla toimivat, joskus hyvinkin välähdyksen omaiset kosketinkuviot pystyvät luomaan yllättävänkin paljon tunnelmaa ja väriä musiikkiin. Lisäksi suvantovaiheet erikoisuuksineen, kuten "Sacrifices"-biisin Hell-huutoineen, ovat pirullisen tehokkaita! Samankaltaisia mielenkiinnon ylläpitäjiä löytyy muistakin biiseistä.
Laulussa häärii Thyranen eräänlainen isähahmo Blastmor. Läppää lentää hyvin perinteisen bläkkis raakunnan lisäksi hyvin myös murahteluin, huudahduksin ja puhtain osuuksin. Esimerkiksi "Black Harmony" -biisin puhtaat pätkät ovat yksiä niistä keinoista jotka pitävät kuulijaa otteessaan. Lisäksi Blactmor tykittelee bändin rummuissa kovanlaisella tahdilla.
Huolimatta siitä, että biisimateriaaliin on ujutettu omia jippojaan, tulee "Sacrifices":ssa ja "Enthroned by Antichrist":ssa, eikö biisejä olisi voitu hieman lyhentää. Viimeks mainitun biisin pituus kun on ruhtinaalliset 11'08, vaikka sen olisi voinut lopettaa käytännössä jo n. 6min kohdilla. Parhaimmin homma on koossa kautta linjan mielestäni viimeisessä "Satanic Ages Overturessa", jonka kitaran ja koskettimien yhteistyönä luoma tunnelma on vaikuttava, samoin kuin koskettimien dominoimat pätkät. Välin hiemat karummat ja puolestaan kaihommat osat painottavat toisiaan vieläpä hyvin.
Viimeisimpänä tietona olen kuullut, että "Black Harmony" ja uusi "Symphonies of Infernality" tullaan kenties julkaisemaan yhtenä vinyylijulkaisuna samassa paketissa Woodcutin kautta.
-[uusi] THYRANE: "Symphonies of infernality" cd'99 (woodcut records) (05.02.01)
Thyranen ensimmäinen täyspitkä parani huomattavasti soundien ja teknisen toteutuksen puolesta, varsinkin rummut iskevät kuin nyrkki naamaan. Siis Tico-ticon tuotanto ei petä…Tässä vaiheessa demobändiksi kutsuminen on ehkä täysin aiheetonta, olihan Norjan Moonfog-yhtiökin kehunut bändiä ainoaksi suomalaiseksi, joka todellakin ansaitsisi diilin…! Arvostelu tulee tässä vain tehtyä jo useampien kuuntelukertojen jälkeen… No, ehkä se ei materiaalia huononna…
Levy alkaa syntikkaintrolla, joka aina käsitetään suureksi kliseeksi, mutta toimii tässä loistavasti levyn ensimmäisen varsinaisen biisin ”In the shape of a demonin” kanssa, joka onkin arvattavasti sitä nopeaa osastoa. Syntikankäyttö onnistutaan usein rinnastamaan Dimmu Borgir –tyylin bändeihin, mutta Thyranessa ei ole alkuunkaan siitä kysymys. Dimmu Borgir on yleisestikin aika pahvia tämän rinnalla… Molemmat uuden aallon bändejä, vertauskelpoisia sinänsä, mutta Thyranella on musiikkiinsa täysin erilainen, paljon aggressiivisempi, ilkeämpi ote. Koskettimet toimivat pelkästään edukseen, vain kohdissa missä niistä on hyötyä. Blastmorin rumpujensoitto on tehokasta ja luovaa, eikä laulukaan muuta kuin murahtele täysin asiallisesti.
Biisit ovat yleisesti pitkiä, ja täynnä pieniä mielenkiintoisia koukkuja, joten useampi kuuntelukerta parantaa kokonaiskuvaa huomattavasti. Tässä vaan käy ihmettelemään Blastmorin merkittävyyttä koko bändin osalta. (laulu, kitara, rummut, sanat ja käsittääkseni suurin osa biiseistä)Todettuani sanoitukset erittäin vaikeaselkoisiksi ja jopa hyviksi, niin eihän tässä voi muuta kuin nostaa sarvia.!
Tehokkaimmat kappaleet ovat selkeästi Satanist (sisältää useamman hittiriffin!), Crimson halls of blood ja nimihirviö Beneath the banner of the unholy Satan`s cult.
Vittu iskee.
-TO/DIE/FOR: "All Eternity" cd'00 (27.7.00)
Entisen Mary-Ann'in vaihdettua nimeä ja hieman tyyliä raskaampaan syntyi eurooppalaisille taas uutta ihmeteltävää, nimittäin To/Die/For. Saksan Nuclear Blast innostui niinkin paljon, että lisensoi levyn itselleen ja ryhtyi pyörittämään Saksassa televisiomainoksia "All Eternity":stä!
To/Die/For'in maailmasta löytyy loistavia kosketin- ja kitaramelodioita, mielenkiintoisia, hyviä rumpukomppeja, vahvaa bassoa, haikeutta, kuten esimerkiksi "Mary-Ann (R.I.P.)" osoittaa. Energistä vauhdikkuutta ja maukkaita sooloja tarjoilee mm. "Together Complete" ja muutamat muut.
Laulusta vaustuussa oleva Jape on eittämättä yksi Suomen parhaista puhtaan vokalisoinnin taitavista miehistä. Herran äänestä löytyy tunnetta ja tulkintaa, mistä parhaita osoituksia on levyn päätösraita, loistava "Lacrimarum", jossa omaa sävyään ja viimeisen silauksen tuo Kimberly Gossin naisvokalit ja naistaustakuoro. Lisäksi naisvokaleissa kuullaan Elisa Jokelinia.
Sanoituksiltaan To/Die/For on puhtaasti rakkaudesta, ikävästä ja muusta haikeasta kertovaa. Nainen on jälleen se joka murskaa miehen ja saa maailman särkymään... Sanoitukset eivät ole liian tökeröitä vaan asioita pystytään ilmaisemaan eri kielikuvin ja keinoin, mutta silti jonkin kerran tuli mieleen, olisiko voinut poiketa muissakin teemoissa?
"All Eternity" -levy tarjoaa sopivissa määriin nopeita ja rauhallisia biisejä. Kuitenkin itselleni parhaiten kolahtivat nopeammat palat, kuten "Farewell", "Live In You" ja "Together Complete", mutta myös "Lacrimarum" ja "Sea of Sin" olivat hyviä. Viimeksi mainitussa on jotenkin jännittynyt, odottava tunnelma, joka välistä purkautuu asteen nopeammaksi. "Live In You":n loppupuoli puolestaan on Japen laulurevityksineen aina pirullisen hyvän kuuloinen, levyn herkkupala!
Suosittelen To/Die/For'ia kaikille kevyemmän metallin ystäville. Lopuksi voin todeta runsaat vertaukset HIM'iin hevonpaskaksi - joko nämä ihmiset eivät tiedä miltä HIM kuulostaa (koska eivät voi moista 'poppia' kuunnella) tai heillä on paskaa korvissa! :)
4½/5UNHOLA: "Inferno" cd'00 (14.6.00)
Kahden loistavan demon jälkeen Unhola julkaisee debyyttinsä "Inferno":n ruotsalaisen Plasmatica Recordsin alla. "8 Biisi Puhdasta Pahuutta" lupailee kannet ja sitähän Unhola onkin. Aggressiivista ja vihankylläistä black metallia, jossa melodioillakin on oma sijansa. Viisi uutta ja kolme vanhaa biisiä muodostavat noin 42 minuutin järisyttävän kokemuksen.
Musiikillisesti Unhola jatkaa demojensa linjoilla, mutta laulupuolella on tapahtunut uudistus. Margoathin laulut kummastuttivat kansa jo demoilla, eivätkä kaikkia miellyttäneet. Helpolla ei päästä myöskään nyt. Kahdet päällekäiset vokalit, toinen matalampi murahtelu, toinen perinteisempi bläkkis narina, vaativat aikansa totuttelua.
Syntikoiden osuus on hieman kasvanut entisestä, vaikkeivät ne vieläkään yllä dominoiviksi asti, vaan pysyttelevät rauhallisesti taustalla antaen musiikkiin oman syvyytensä. Tärkeimmät melodiakulut lähtevät Hatakan ja Hännisen kitaroista. Ei mitään ruotsimelodeath-kitarointeja, vaan perinteisempää metallikitarointia.
Unhola on sitä jo aiemmin kuulleille (joihin itsekin lukeudun) miltei legenda, mikä uskoakseni auttaa huomattavasti pääsemään "Inferno":n kanssa tutuiksi. Muille hieman karkean saundin (selkeämmät voisi siis olla) ja vaikeasti sisäistettävän vokalistin omaava levy voi olla vaikeampi pala purra. Hyväksyttyään nämä asiat (erit. laulun) pääsee kuulija nauttimaan sellaisista helmistä kuin "Inferno", "Ja Mustaan Tyhjään Kuiluun" sekä "Maa, Tuli Ja Henki".
4/5